Tärkein työkalu on innostus!

Suvussani on aina harrastettu ahkerasti käsitöitä laajalla skaalalla. Ne ovat olleet myös suvun naisten yhteinen juttu iästä riippumatta - ollaan tehty merkkipäivälahjoja kokoamalla ristipistotyöt seinävaatteeksi tai neulotut laput torkkupeitoksi, yhdessä painettu kangasta jne. Koulussakin valitsin kaikki valinnaiset käsityö- ja taidetunnit. Suurin innoittajani on kuitenkin ollut aina äitini, jonka taitoja, kärsivällisyyttä ja luovuutta ihailen.

Koulun jälkeen meni pitkä aika ennen kuin löysin käsityöharrastuksen uudestaan. Äitini luomuksia seuratessani olin jo pitkään mielessäni toivonut, että löytäisin käsityöinnostuksen, koska näin kuinka paljon se tekijälleen antaa. Odottaessani ensimmäistä lastani, ostin saumurin ja sain äitini vanhan ompelukoneen. Siitä harrastukseni lähti pikkuhiljaa etenemään ja on syventynyt rakkaudeksi kaikkeen siihen, mitä käsitöiden harrastaminen on: kankaat, ideointi, uuden kokeilu ja onnistumisenilo, sosiaalisuus.

Kuten otsikkoni kertoo, mielestäni käsitöissä - kuten ehkä missä tahansa tekemisessä, tärkein työkalu on innostus. Joskus olen väkisin koittanut vääntää jonkin vaiheen valmiiksi tai työn loppuun, mutta harvoin se palkitsee. Väsyneenä tai "pakkopulla"-fiiliksellä tekee helposti hätiköityjä ratkaisuja ja lopputuloksena voi olla purkamista ja enemmän työtä korjaamiseen. Been there, done that! Innostuneella fiiliksellä saa aikaan vaikka mitä ja se kannattakin käyttää hyväkseen tekemällä juuri sitä, mitä mieli tekee.

Neuvoisin kuitenkin pitämään jalat maassa, vaikka pää saakin samaan aikaan olla pilvissä. Aloita simppelistä ja nopeasta, jos olet vasta-alkaja ompeluharrastuksessa. Niin pääset paremmin kiinni onnistumiseniloon ja voit alkaa haastamaan itseäsi pikkuhiljaa vaativampiin projekteihin. Itse aloitin ompelemalla vauvalle pussilakanan ja lakanoita, tuttinauhoja ja siitä siirryin pipoihin ja pantoihin. Aika alkuvaiheessa ihastuin joustaviin kankaisiin ja pikkuhiljaa olen pipoista päässyt leggingseihin, paitoihin ja mekkoihin. Joka kerran, kun saan jotakin valmiiksi, tunne on aivan mahtava - minä tein tämän ihan itse, jee!

Innostuksen lisäksi tärkeimmät työkalut ovat kaavat (kun taidot karttuvat, oppii kaavoja soveltamaan, mutta en suosittele aloittaamaan siitä..), nuppineulat (neulaa ainakin kriittisimmät kohdat, kuten yllä kuvassa kainalosauma), hyvät sakset ja silitysrauta! Silitysraudan tarpeellisuuden tajusin itse naurettavan myöhään. Monta vaateharjoitusta meni omasta mielestä pilalle, kun ommel aaltoili enkä millään säädöillä tai tukikankailla saanut tarpeeksi hyvää jälkeä. Koska seuraan aktiivisesti sosiaalisessa mediassa ompeluryhmiä, satuin lukemaan silittämisestä ja höyryttämisestä. Olin silittämisen aina sivuuttanut ajatellen, ettei se ole niin välttämätöntä, kunnes sitten kokeilin ja tadaa - vaatteista tuli heti puolet enemmän pro-kamaa! Nyt silitän oikestaan joka ompeluvaiheen jälkeen höyryttäen ja lopuksi aina koko vaatteen ompeleet läpi.

Minulla on vielä ja varmasti aina paljon opittavaa ompeluharrastuksesta. Se on palkitseva harrastus, koska voit haastaa itsesi tekemään ja oppimaan uutta, edetä omaehtoisesti kokeilemalla tarttumalla rohkeasti kankaaseen ja saksiin (kantsii ensin napata ne halvemmat kankaat tai vanha lakana tms..) tai sitten perehtymällä ohjeisiin ja tekniikoihin. Muista, että epäonnistumisia tulee kaikille ja ne ovat vain hyvää kokemusta. Itselleni toimii juuri se kokeilun kautta oppiminen - kaikenlaisia tuotoksia ja mokailuja olen tehnyt ja niille voi jälkeenpäin nauraa ja huomata, että on niistä paljon oppinutkin!

Lisää kuvia Instagramissa @muntaipale

Kynnyksien ylityksiä - mukaan Korson käsityötoimintaan

Olen asunut reilu 13 vuotta Korsossa kahdessa eri osoitteessa. Muuttaessani Korsoon monet tuttavistani olivat kovin järkyttyneitä siitä miten voin muuttaa niin huonomaineiselle alueelle. Enhän minä voi vammaisena ihmisenä sellaisessa rappiokylässä mitenkään pärjätä. Varmasti minut ryöstetään tai mukiloidaan. Totuus on ollut kuitenkin toisenlainen. En ole koskaan joutunut pelkäämään Korsossa asuessani. Tosin eräänä yönä heräsin opaskoirani haukkuun. Se seisoi eteisessä katsoen oven suuntaan. Ei suostunut paikaltaan useampaan minuuttiin haukahdellen aika-ajoin. Uskaltauduin ovelle kuuntelemaan, kuulin vain lintujen laulua ja rapinaa. Arvoitukseksi jäi mitä oppaani haukkui, oliko tarvetta pelkoon vai ei. Lopulta jatkoimme uniamme rauhallisina. Samainen tilanne olisi voinut tapahtua missä tahansa muussakin kaupungissa ja kaupunginosassa. Itse asiassa suhtaudun huvittuneisuudella puheisiin ja kirjoituksiin eri asuinalueiden pahamaineisuudesta. Varmasti jokaisessa lähiössä on ongelmansa, mutta myös paljon hyvää.

Olen hieroja ja toimin siis palvelualalla. Avomieheni Raunon kanssa teemme kotimme yhteydessä olevassa toimitilassa hierontahoitoja. Olemme työskennelleet Metsolan ja Leppäkorven rajalla yli seitsemän vuotta. Hierontatassu saattaakin olla osasta lukioista tuttu paikka. Työtilamme on alakerrassa erillään varsinaisesta asuintilasta. Olemmekin saaneet paljon palautetta paikan rauhallisuudesta. Pyrimmekin aina yläkerrassa olemaan mahdollisimman hiljaa hierontojen aikana. Meille on tärkeää, että asiakas voi rentoutua ja unohtaa hektisen useasti paljon ääniä olevan kiireisen tohinan edes hetkeksi.

Korson huonohkosta maineesta huolimatta emme ole työssämmekään kokeneet uhkaavia tilanteita. Joskus meiltä kysellään miten uskallamme päästää kotiimme vieraita ihmisiä. Kysymykseen useasti lisätään ”kun olette näkövammaisiakin”. Itse ajattelen, että tyhmänrohkea ei tarvitse olla, mutta ei voi ruveta pelkäämäänkään liiaksi. Se supistaa elämää ja minä haluan elää täysillä vammastani huolimatta.

Muuttaessani Korsoon keväällä 2003 elämäni täytti näkövammaisten joukkuepeli maalipallo. Käsitöille en uhrannut ajatustakaan, vaikka peruskoulussa pidinkin kovasti käsitöistä. En myöskään osallistunut mihinkään Korson alueen toimintaan. Kävin töissä Helsingin puolella, maalipallotreeneissä missä niitä sattuikin olemaan. Tuli kuitenkin aika milloin kuulohuolien takia jouduin jättämään tuon rakkaan harrastukseni maalipallon. Kuulo-ongelmiini sain suuren avun ja olisin voinut palata lajin pariin. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Elämääni asteli vakain innostavin askelin käsityöt.

Ollessani toisen korvan leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla ystäväni katseltua helmien kanssa tuhraamistani, hän toi minulle etukäteisjoululahjaksi harpun, eli eräänlaisen neulontavälineen ja lankaa. Hoksasin nopeasti miten harpulla toimitaan ja sairaslomalla syntyi kolme vai neljä kaulaliinaa.



Pian halusin puikot käsiini ja palautella oikeat ja nurjat silmukat mieliin. Yht'äkkiä halusinkin tehdä tuubihuiveja ja ponchoja. Ystävien kanssa kävimme lankaostoksilla ja pian lankoja alkoi kertymään ehkä liiaksikin. Opettelin pyörittelemään mehiläisvahakynttilöitä ajatuksenani antaa niitä lahjaksi pitkäaikaisille asiakkaille sekä muutoin yhteistyötä kanssani tehneille. Pari ensinmmäistä syksyä homma pysyikin lapasessa, mutta sitten kynttilöitä alkoi syntymään yli tarpeen samalla tullessa kyselyitä teenkö niitä myyntiin. Aloin huomaamaan, että myös neuleita syntyy yli oman tarpeen. Ja kun vielä kaksi vuotta sitten aloitin keramiikan ja pienrottinkikurssin tuotteita valmistui reippaaseen tahtiin.

(Kuva Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset Hun joulumyyjäisistä 5.12.2015, joka oli ensinmmäinen varsinainen myyjäistapahtuma mihin olen osallistunut)




Olin totaalisen hurahtanut käsitöihin. Sain hyvää palautetta töistäni lisäten intoa entisestään. Maalipallossa minusta ei koskaan huippua tullut, vaikka lujasti koetin töitä tehdä kehittyäkseni. Minun parhaat avut taisi olla joukkuepelaajana rauhallisuus ja rauhoittava vaikutukseni muihin pelaajiin vaihtopenkkikomennuksistani huolimatta. Nyt olin löytänyt käsityötaidon mitä en oikeastaan tiennyt minulla edes olevan ja tähän taitoon olen itsekin tyytyväinen. En koe alemmuuskomplekseja, vaikka joskus ohjeiden kanssa menee taisteluksi purkoosin tullessa vierailulle. Sitkeästi yritän uudestaan kunnes lopputulos tyydyttää minua.

Hiljalleen tuli hetki milloin oli mietittävä mitä oikeasti kaikelle tekemälleni teen. Aloin lämmetä ajatukseen osallistua myyjäisiin tai mennä johonkin tuotteitani myymään. Myyjä-tyyppinä en ole koskaan itseäni pitänyt, joten ajatus tuntui alkuun vieraalta. En edelleenkään ollut osallistunut Korson alueen toimintaan. Kuntosalilla ja joillakin ryhmäliikuntatunneilla kävin Vidassa keväällä 2015 hyvin positiivisin kokemuksin. siinä projektissa tuli ylitettyä monta isoa kynnystä: treenata yhdessä näkevien kanssa yhtenä suurimpana kynnyksenä. Myyntiajatukseen totutellessani olin yhteydessä Made in Korso:n Päiviin ja viime tammikuussa huomasin kirjottavani osallistuvani helatorstaina olleisiin myyjäisiin. Vaikka myyjäisissä olikin kovin hiljaista minulle jäi tapahtumasta hyvä mieli. Kesätapaamisemme jälkeen tuo tunne vain vahvistui. Istuimme kesäillassa made in korsolaisten kanssa toisiimme tutustuen ja tuotteistamme kertoen. Etukäteen jännitin miten sokeuteeni suhtauduttaisiin, olisinko kummajainen muiden joukossa. Olinkin tasavertainen IHMINEN toisten sydämellisten ihmisten joukossa. Nyt olen kirjoittamassa tätä blogia, olen lupautunut syksyn myyjäistapahtumiin mukaan. Isoja kynnyksiä on ylitetty ja siitä voinen olla ylpeä.

Lopuksi: Kirjoitan henk.koht. blogia Endorfiinista voimaa

Blogilla on jo kuuden vuoden historia, joten tekstejä löytyy monista eri elämän vaiheista nykyisin käsitöiden ottaessa entistä enemmän valtaa luontoa ja hyvinvointia unohtamatta.

Korson pehmeä puoli

Tervetuloa ihka uuteen made in korso -blogiin, jonka tarkoituksena on levittää korsolaisen käsityön ja luovan työn ilosanomaa. Korsosta löytyy vankkaa käsityöosaamista ja pitkän linjan yhteisöllistä kaupunginosatoimintaa. Asukasyhdistyksemme Korso-Seuran tuoreena lisäosana, me madeinkorsolaiset toivomme voivamme olla mukana laajentamassa ja kehittämässä aktiivista ja yhteisöllistä kaupunginosatoimintaa koskettamaan entistäkin laajempaa joukkoa Suur-Korson asukkaita.

Korso tuntuu olevan monelle synonyymi likaisuudelle, tunkkaisuudelle, graffitien peittämille seinille ja halkeilevalle betonille. Alueeseen liittyy voimakkaita käsityksiä ja ennakkoluuloja, jotka eivät välttämättä ole asuinalueen houkuttelevuuden kannalta kovinkaan positiivisia, eivätkä ne vastaa todellisuutta.

Toisin kuin esimerkiksi tässä parin vuoden takaisessa jutussa kerrotaan, Korsossa asuu myös meitä, jotka haluavat tuoda Korson maineeseen liittyvään keskusteluun ja tiukassa istuviin mielikuviin uuden näkökulman. On totta, ettei Korson nykyinen keskusta ja junan ikkunasta näkyvä maisema hivele esteetikon silmää, muttei tarvitse mennä kauas aseman välittömästä läheisyydestä, kun silmien eteen aukeaa aivan toinen todellisuus.

Korso ei ole pelkkiä räkäklimppejä, vaan sillä on myös pehmeämpi puoli, mikä on jäänyt Korsoon liittyvässä julkisessa keskustelussa ja taiteessa harmittavan vähälle huomiolle. Onhan Korsoon liittyvässä rappioromantiikassa toki oma viehätyksensä, mutta se ei ole koko totuus. Korson aseman seudun läheisyydessä nimittäin on niiden betonibunkkereiden ja graffitien lisäksi myös Ankkapuisto, Keskuspuisto, Korson aseman puoti, Olohuone ja Korso Cafe, näin muutaman mainitakseni.

Korson asukkaiden välillä vallitsee syvä yhteisöllisyyden ilmapiiri, aivan kuin vanhojen hyvien aikojen kyläyhteisöissä. Sukupolvet limittyvät toisiinsa niin asukkaiden keskuudessa, kuin Suur-Korson alueen rakennuskannassakin. Uudet ja vanhat talot rinnakkain ja vuorotellen muodostavat koko Korson alueen peittävän tilkkutäkin ja niiden asukkaat puhaltavat Korsoon hengen. Korsossa koko ikänsä asuneet paljasjalkaiset jakavat auliisti kotiseututuntemustaan ja paikallishistorian tietämystään, mutta nuorempia tai myöhemmässä elämänvaiheessa Korsoon muuttaneitakaan ei katsota kieroon. Näin oman korsolaisuuteni kymmenvuotisjuhlavuonna onkin ilo huomata, kuinka avosylin on tullut otetuksi vastaan korsolaisten aktiiviseen yhteisöön.

Korsolaisuus ei tarkoita vain asuinpaikkaa, vaan se on identiteetti ja mielenmaisema. Luo uskoa tulevaisuuteen huomata, että asukas- ja kaupunginosatoiminta kiinnostaa itseni lisäksi myös muita nuoria tai nuorehkoja korsolaisia, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen ja kehittämään asukas- ja kaupunginosatoimintaa sellaiseen suuntaan, että se koskettaisi mahdollisimman monia eri-ikäisiä ja erilaisissa elämänvaiheessa olevia korsolaisia. Mitä laajempaa, monipuolisempaa ja helposti lähestyttävämpää toiminta on, sitä todennäköisemmin se jatkuu elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja silloinkin, kun me nykyiset aktiivit emme enää ole täällä.

On kutkuttava ajatus voida jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen jotain, jota kutsua juuriksi, korsolaisuudeksi ja korsolaiseksi identiteetiksi. Mitä ikinä korsolaisuus ja korsolainen identiteetti tarkoittaakaan ja mitä se edustaa, on meidän korsolaisten omissa käsissä. Ei anneta ulkopuolisten määritellä sitä, millainen Korso on tai millaisena se nähdään. Määritellään itse oma identiteettimme ja pidetään siitä kiinni!

Kirjoittaja on Helsingin lähiössä kasvanut ja aikuisiällään korsolaistunut visuaalisen viestinnän ammattilainen, joka on asunut pian kymmenen vuotta Korsossa ja on edelleen hengissä.